ANIARA

 1978


© Copyrght reserved JP

Omistettu: Paula Helena Takkunen

 

Minulla on tapana, ihan noin muuten vain, heti herättyäni katsastaa kaikista monotoreista sen, mitä niistä näkee. Mutta eiväthän nekään kaikkea kata. Seurasin katseella ensimmäisen iänikuista käytävää, tähän monitorikameraan suhtauduin erityisellä kunnioituksella ja aina katson sen näytön ensimmäiseksi, siksi sanonkin sitä Ensimmäiseksi.

 

Mietin.

Siitä on nyt kai nelisentoista vuotta, silloin juuri tämän kameran kuvassa; tosin sen yövalvontanauhassa, oli joku hahmo: aivan varmasti oli. Näin vuosien kuluessa olen monasti katsonut sen: hahmo tulee kauempaa käytävien risteyksestä, kamera perhana on vain tarkentunut liian lähelle; hahmosta ei saa mitään selvää vielä, mutta se liikkuu hyvin varovasti, epämääräisenä väreilynä, tulee lähemmäs alkaen selvitä kuvaksi.

 

Nyt tämä vanha nauha alkaa olla loppuunkäytetty, sen juovatiheys pettää ja kohina on lisääntynyt. Saamari, etten silloin tuoreeltaan ottanut kopioita siitä. Mutta aivoissani on tiedollinen kuva tästä tapahtuneesta ja jaksan muistaa sitä aina vaan. Nytkään en viitsi katsoa tiedostopäätteestä tarkkaa aikaa; onhan minulla sitä..... Aikaa..

 

Vaihdan mietiskellen toiseen kameraan: käytävä. Ei muuta. Kolmas: sama.

Käyn hiljalleen kaikki yksitoista käytössäni olevaa kameramonitoria läpi ja jotenkin se rauhoittaa. Vaikka tiedänkin, että kuva ja näkeminen ei edellytä juurikaan turvallisuutta. Olin alunperin rakentanut kammioni piiloon kaapelikuiluun ja siitä kanatti olla tyytyväinen. Mutta oli niin paljon arvaamattomia tekijöitä, miten saattoi käydä.

 

Olinhan joutunut kriisiaikoina jopa taistelemaan kammiostani. Joku reaktorikeskukselta päin oleva hyypiö, mutantti - niitähän oli siellä paljonkin - oli aavistanut minulla olevan jonkun suojan jossain lähellä ja uhkasi ihan fyysisesti jollain halvaannuttimella. Se taisi olla kytketty täysille; eihän minimiteho saa aikaan kuin puuduttavaa kihelmöintiä. Täysillä oleva - varsinkin jos säde osuisi päähän - aikaansaisi aivohalvauksen. Ja tappaisi!

Onneksi ehdin vetää vanhan revolverin - sitä vanhuutta on kai kiittäminen: se hyypiö ei kai edes tajunnut sitä aseeksi; ammuin sillä, mutta tietysti ohi. Sehän on niin kummallinen laite. Sen se luoti osuikin seinäpaneelien läpi johonkin paineelliseen putkeen ja seinäverhouksesta repeytyneet riekaleet iskivät häneltä toisen jalan eikä hänelle jäänyt kuin se surkastunut jäljelle. Pääsin sitten livahtamaan eri käytävälle josta pujottelin oitis kammiooni seuraamaan häntä monitoreista.

 

Viisi kuukautta tämä käppyrä laahautui ristiin rastiin käytäviä; etsien tietysti minua ja kammiotani. Mutta sitten hän sai jonkin tulehduksen ja makaa vielä hissin 5301 lähellä.

Ekat pari vuotta hän haisi mutta nyt jäljellä on vain tomun peittämä lahonnut mytty.

 

Tuo tomu on oikea riesa, ongelma. En juuri uskalla käytävillä liikkua kuin jää niin herkästi jälkiä. Olenkin sitä varten tehnyt piikkipohjaiset kengät jotka kantavat minua yli tomukerroksen. Jos erehtyy tomua sotkemaan, se leijuu inhottavana huutomerkkinä kuukausikaupalla käytävissä. Se huono puoli on tässä vajaassa painovoimassa.

Aluksen staattinen painovoimakenttä on huonontunut vuosi vuodelta. Mutta sehän on sinänsä luonnollinen seuraus energian puutteesta. Enemmän minua huolettaa varmaan joskus tuleva täydellinen virrankatkos joka ainakin nollaa tietojärjestelmät ja ohjelmoinnin. Siinä sitä ollaan sitten henkisessä pimeydessä vailla minkään laista kontrollia.

 

Joskus, vuosia sitten pelkäsin, että joku tietokone-expertti jossain aluksella päättelee ositusajasta ja muista päätteitäni koskevista käytöistä ja tietueista kammioni sijainnin tai ainakin piruuttaan käy kytkemässä minut irti, jollei löydä minua.

Mutta siitä on jo vuosia ja olen lakannut sanottavammin pelkäämästä; sehän on sitten sen päivän murhe. Ja ainahan on olemassa riskejä ollessaan  ihmiskunnan reuna-alueiden edustaja. Ajallisesti ja paikallisesti.

 

En juuri viitsi käydä käytävällä kävelemässä. Viime kerrastakin on jo kolme - neljä vuotta. Ei siitä  juuri mitään mitään hyötyä ole ja silti riski on aina melkoinen. Uskoisin kylläkin, että riski on viime vuosina melkoisesti vähentynyt mitä tulee toisten tapaamisen mahdollisuuteen. Mutta teknologia tulee pettämään todennäköisimmin.

 

En ole erityisen hyvä kirurgiassa, enkä muussakaan sairaanhoidossa ja niiden operaatioiden jälkitilat jättävät totaalisen avuttomuuden; jos jotain merkittävää sattuisi. Todennäköisyys on kyllä aika pieni mutta mitä tulee siihen määritelmään ihmiskunnan laidoilta, niin minulla on tuskin muutamaa mahdollisuutta reagoida muuttuviin olosuhteisiin. Ehkä joskus ei ole mitään mahdollisuutta, mutta riskiä tulee aina jotenkin minimoida. Se on kai sitä elämänhakuisuutta.

 

Ja sitten on se kunnon kohottaminen aina ennen liikkeelle lähtöä. Jostain ohjelmasta sain selville painovoimamme olleen 10% jostakin; en muista mistä. Se on nyt siitäkin alentunut jouduttuamme ulos aurinkokuntaperheestämme ja podemme nyt yhä pahenevaa energiapulaa. Lähin tähti on jossain kolmenkymmenen seitsemän valovuoden päässä ja loittonee nopeuttamme 68,13% C. Siis tilanne tulee yhä pahenemaan pari vuosisataa - se on otettava surkeilematta vastaan.

 

Siitä johtuen on arvostus muuttunut täysin; jo viimeisinä aikoina ennen Osumaa.

Henkilöitä arvostettiin sen mukaan miten he kestivät totaalista mitääntekemättömyyttä, eli minimoivat energiankulutuksensa.

Se oli kyllä täysin mahdotonta muutamille luonteille mutta osa työskentelikin itsensä hengiltä ääriolosuhteissa ja osa tällaisista jouduttiin lopettamaan. Joku keskialueen todennäköisyystieteilijä on väittänyt, että tulevan energia-aukon läpi - eli alueen, jossa ei ollut säteileviä tähtiä tarpeeksi lähellä. Aluksen miehistöstä tulisi jäämään jäljelle vain 15 ~ 22 tuhatta henkeä joka olisi vähemmän kuin suuressa Osumassa suoranaisesti kuolleiden ihmisten luku.

Tämä oli meidän neulansilmämme.

 

Osuma suoranaisesti todisti, miten vähän me - ihmiskunta - voimme vaikuttaa olevaan ja tulevaan.

Ensin piti tärvellä joku planeetta, ja sitten ei mikään auttanut kun jonkinlainen lohkare; vuori pyyhkäisi meiltä alemman läntisen siiven. Ja miten! Kun oli havaittu tämä lohkare: pelottavan lähellä antikatoamispistettä, laskettiin sen reitti ja aika ja kaikki mikä siihen piti liittymän ja suunniteltiin siiven evakuointi.

Sitten lohkareen piti olla jotenkin epämuodostuneen vuoren muotoinen: vuoren huippu tuli sisään kuusi vuorokautta ennen laskettua aikaa....

 

Silloin oli evakuointi parhaillaan menossa ja siivessä oli koko aluksen pääoma: fyysisesti ja henkisesti kaikkein parhaat ihmiset; todellinen geenipankki: tulevaisuutemme avain.. No...

Erikoishälytys annettiin mutta van muutama tuhat henkeä ehti tulla pois, ennenkuin tietokoneet itsesuojeluvaistonsa pakottamana sulkivat liittymäkuilujen säteilyovet.

 

Niin. Nekin olivat kuukausikaupalla murheellisia. ei mahtanut saada edes tärkeimpiä raportteja aluksen tilasta ja Osuman aiheuttamista vaurioista.

Onhan siitä jo kuusikymmentäkaksi vuotta mutta joskus aika ei tunnu lyhyeltäkään. Onhan se silti tapahtunut minun elinaikanani. Ja täällä on silti syntynyt neljä sukupolvea sitten Tellukselta lähdön.

 

Vaurioita tietysti pyrittiin korjaamaan mutta niin paljon geneettistä informaatiota oli hukkunut eikä mikään tietokoneitse tapahtuva simulointi pysty korjaamaan vahinkoa. Onhan siinä takana kymmenien tuhansien vuosien luonnollinen valinta ja sitten parin sadan vuoden kiihdytetty ohjelmointi.

Mutta sen jälkeen on tunnelma aluksella muuttunut. Nuorena poikana minäkin liikuin paljon, olinpa jopa käynyt sittemmin tuhoutuneessa ja poisrepeytyneessä alemmassa läntisessä siivessä.

 

Aavistin ajoissa asennoitumisen muutoksen ja aloin tehdä tätä kammiota ajoissa ja salassa.

Tutustuin eri experttien aloihin; heidän käsityksiinsä inhimillisen olennon vähimmäisvaatimuksista , kokosin käsitykseni kammion koosta ja rakenteesta sekä eri varusteluista mitä oli tarpeen ja sain Osuman jälkeisinä vuosina ; sekasortoisina aikoina kannettua tarpeet ja suoritettua asennukset ja liitännät ja pääsin sisään kohta kun olosuhteet alkoivat kiristyä huomattavasti. Ihmisten eläimellisyys alkoi tulla radikaalisti esille.

 

Onhan siitä yli kolmekymmentä vuotta kun uskalsin viimeksi nukkua kammioni ulkopuolella vaikka tulo ja meno ovatkin hyvin hankalia. aluksi kävinkin aika usein ulkona vaikka silloin olikin riskinä jotkin ihmiset - niinkuin se reaktorikeskuksen mutantti - mutta en ollut sopeutunut vielä silloin sopeutunut pikku kolooni. Oleskeluaikani alkoivat pidentyä, viikkoja, kuukausia ja niin edelleen.

Aluksi siitä ulkona ramppaamisesta oli tosi hankaluutena etteivät peräaukko ja virtsaputki tahtoneet oikein kestää sitä alituista sisäänvientiä mutta myöhemmin aukko ainakin oli luutunut ettei siitä ole juuri haittaa ja nyt olenkin pitänyt katetria neljätoista kuuta eikä tulehdus ole juuri vaivaksi asti ollut..

 

Tietääkseni jossain aluksella; joillain henkilöillä on niin suuret kammiot, että siellä voi oikein istua tai maata mutta minä en halunnut tehdä sitä niin vaikeasti, että toiset olisivat saaneet tässä tietää - tai niin suurta, että se olisi saattanut löytyä jossain tilanteessa.

Nämä, huhupuheitten mukaan, isojen kammioitten valmistuttajat olivat jopa käyttäneet apuvoimia valmistaessaan niitä ja sitten vaitiolon varmistamiseksi surmanneet auttajansa, mutta en tiedä tästä varmempaa..

Näillä oli sitten on oikein tietysti vessat ja ties mitä mukavuuksia...

 

Olen kyllä kerännyt kohtuullisen runsaat varastot eri hyödykkeitä mutta ne tietysti vuosien mittaan tuntuvat toki kovinkin pieniltä. Olenkin arvioinut, että viidentoista vuoden kuluttua on minun syytä tarkistaa tilanne ja mahdollisesti lähteä hankkimaan lisäyksiä. Ehkä samalla hoitaa toinen; paljon tärkeämpi velvollisuus kuin pysyä hengissä. Nimittäin hakea ja löytää jostain vastakkaista sukupuolta oleva ihminen ja varmistaa siten tulevaisuuteni ihmiskunnalle.

 

Mutta onhan siihen aikaa. sekin pitää hoitaa niin, ettei siitä koidu suurempia riskejä ennenkuin olemme valmiit. Ja jotenkin auttaa tulevaa jälkeläistä alkuun.

 

Katseeni harhailee tylsyyden partaalla monitorien ruuduissa. Meillä on vielä jäänteitä biorytmistä ja muistona tuntijärjestelmä jostain ammoin menneestä yhteiskunnasta. Sitä on kyllä järkeistetty binääritunneiksi mutta nimike on vanha entinen. Onneksi klorofylliperustaisen mikroprosessorini olen saanut opetetuksi valvomaan tyydyttävästi myös omaa  mukavuuttani ja turvallisuuttani; se kun veijari on niin itsekäs, mutta tuntuu, että sille on tajunnut ymmärtänyt, että minun olemassaoloni on on sille jotenkin hyödyksi joten taitaa hyöty olla molemminpuolinen. Sillä saattaa olla parempi äärialueiden sietokyky kuin minun elimistölläni. Ehkäpä siksi, että sen solukkouusiutuminen on oleellisesti nopeampaa ja paremmin; järjellä kontrolloitavissa.

 

Minähän olen niin riippuvainen energiasta eli liipaisukynnykseni on valitettavan korkealla energiatasolla.

Mutta eiköhän se tästä sujune.

 

Arvelisin aluksessa olevan vielä muutaman miljoonan ihmiskapasiteetti ja jostain sen kyky selvitä kriisiajoista on mahdollisuuksien rajoilla. Omalta osaltani olen nyt vain geenipankki mutta toivoisin joskus ennen loppumistani vielä pääseväni hyödyntämään jonkun yhteiskunnan henkistä pääomaa molemminpuolisesti. Silloin tehtäväni tulisi hyvin täytettyä.

Mutta laskeskelisin tässä vajaahappisessa ilmakehässä vielä jonkun neljä- viisikymmentä vuotta selviäväni. Eiköhän siinä ole jo riittävästi...

takaisin