Minulla on
tapana, ihan noin muuten vain, heti herättyäni katsastaa kaikista
monotoreista sen, mitä niistä näkee. Mutta eiväthän nekään
kaikkea kata. Seurasin katseella ensimmäisen iänikuista käytävää,
tähän monitorikameraan suhtauduin erityisellä kunnioituksella ja aina
katson sen näytön ensimmäiseksi, siksi sanonkin sitä Ensimmäiseksi.
Mietin.
Siitä on
nyt kai nelisentoista vuotta, silloin juuri tämän kameran kuvassa;
tosin sen yövalvontanauhassa, oli joku hahmo: aivan varmasti oli. Näin
vuosien kuluessa olen monasti katsonut sen: hahmo tulee kauempaa käytävien
risteyksestä, kamera perhana on vain tarkentunut liian lähelle;
hahmosta ei saa mitään selvää vielä, mutta se liikkuu hyvin
varovasti, epämääräisenä väreilynä, tulee lähemmäs alkaen
selvitä kuvaksi.
Nyt tämä
vanha nauha alkaa olla loppuunkäytetty, sen juovatiheys pettää ja
kohina on lisääntynyt. Saamari, etten silloin tuoreeltaan ottanut
kopioita siitä. Mutta aivoissani on tiedollinen kuva tästä
tapahtuneesta ja jaksan muistaa sitä aina vaan. Nytkään en viitsi
katsoa tiedostopäätteestä tarkkaa aikaa; onhan minulla sitä..... Aikaa..
Vaihdan
mietiskellen toiseen kameraan: käytävä. Ei muuta. Kolmas: sama.
Käyn
hiljalleen kaikki yksitoista käytössäni olevaa kameramonitoria läpi
ja jotenkin se rauhoittaa. Vaikka tiedänkin, että kuva ja näkeminen
ei edellytä juurikaan turvallisuutta. Olin alunperin rakentanut
kammioni piiloon kaapelikuiluun ja siitä kanatti olla tyytyväinen.
Mutta oli niin paljon arvaamattomia tekijöitä, miten saattoi käydä.
Olinhan
joutunut kriisiaikoina jopa taistelemaan kammiostani. Joku
reaktorikeskukselta päin oleva hyypiö, mutantti - niitähän oli siellä
paljonkin - oli aavistanut minulla olevan jonkun suojan jossain lähellä
ja uhkasi ihan fyysisesti jollain halvaannuttimella. Se taisi olla
kytketty täysille; eihän minimiteho saa aikaan kuin puuduttavaa kihelmöintiä.
Täysillä oleva - varsinkin jos säde osuisi päähän - aikaansaisi
aivohalvauksen. Ja tappaisi!
Onneksi
ehdin vetää vanhan revolverin - sitä vanhuutta on kai kiittäminen:
se hyypiö ei kai edes tajunnut sitä aseeksi; ammuin sillä, mutta
tietysti ohi. Sehän on niin kummallinen laite. Sen se luoti osuikin
seinäpaneelien läpi johonkin paineelliseen putkeen ja seinäverhouksesta
repeytyneet riekaleet iskivät häneltä toisen jalan eikä hänelle jäänyt
kuin se surkastunut jäljelle. Pääsin sitten livahtamaan eri käytävälle
josta pujottelin oitis kammiooni seuraamaan häntä monitoreista.
Viisi
kuukautta tämä käppyrä laahautui ristiin rastiin käytäviä; etsien
tietysti minua ja kammiotani. Mutta sitten hän sai jonkin tulehduksen
ja makaa vielä hissin 5301 lähellä.
Ekat pari
vuotta hän haisi mutta nyt jäljellä on vain tomun peittämä lahonnut
mytty.
Tuo tomu
on oikea riesa, ongelma. En juuri uskalla käytävillä liikkua kuin jää
niin herkästi jälkiä. Olenkin sitä varten tehnyt piikkipohjaiset
kengät jotka kantavat minua yli tomukerroksen. Jos erehtyy tomua
sotkemaan, se leijuu inhottavana huutomerkkinä kuukausikaupalla käytävissä.
Se huono puoli on tässä vajaassa painovoimassa.
Aluksen
staattinen painovoimakenttä on huonontunut vuosi vuodelta. Mutta sehän
on sinänsä luonnollinen seuraus energian puutteesta. Enemmän minua
huolettaa varmaan joskus tuleva täydellinen virrankatkos joka ainakin
nollaa tietojärjestelmät ja ohjelmoinnin. Siinä sitä ollaan sitten
henkisessä pimeydessä vailla minkään laista kontrollia.
Joskus,
vuosia sitten pelkäsin, että joku tietokone-expertti jossain aluksella
päättelee ositusajasta ja muista päätteitäni koskevista käytöistä
ja tietueista kammioni sijainnin tai ainakin piruuttaan käy kytkemässä
minut irti, jollei löydä minua.
Mutta siitä
on jo vuosia ja olen lakannut sanottavammin pelkäämästä; sehän on
sitten sen päivän murhe. Ja ainahan on olemassa riskejä ollessaan
ihmiskunnan reuna-alueiden edustaja. Ajallisesti ja paikallisesti.
En juuri
viitsi käydä käytävällä kävelemässä. Viime kerrastakin on jo
kolme - neljä vuotta. Ei siitä juuri mitään mitään hyötyä
ole ja silti riski on aina melkoinen. Uskoisin kylläkin, että riski on
viime vuosina melkoisesti vähentynyt mitä tulee toisten tapaamisen
mahdollisuuteen. Mutta teknologia tulee pettämään todennäköisimmin.
En ole
erityisen hyvä kirurgiassa, enkä muussakaan sairaanhoidossa ja niiden
operaatioiden jälkitilat jättävät totaalisen avuttomuuden; jos
jotain merkittävää sattuisi. Todennäköisyys on kyllä aika pieni
mutta mitä tulee siihen määritelmään ihmiskunnan laidoilta, niin
minulla on tuskin muutamaa mahdollisuutta reagoida muuttuviin
olosuhteisiin. Ehkä joskus ei ole mitään mahdollisuutta, mutta riskiä
tulee aina jotenkin minimoida. Se on kai sitä elämänhakuisuutta.
Ja sitten
on se kunnon kohottaminen aina ennen liikkeelle lähtöä. Jostain
ohjelmasta sain selville painovoimamme olleen 10% jostakin; en muista
mistä. Se on nyt siitäkin alentunut jouduttuamme ulos
aurinkokuntaperheestämme ja podemme nyt yhä pahenevaa energiapulaa. Lähin
tähti on jossain kolmenkymmenen seitsemän valovuoden päässä ja
loittonee nopeuttamme 68,13% C. Siis tilanne tulee yhä pahenemaan pari
vuosisataa - se on otettava surkeilematta vastaan.
Siitä
johtuen on arvostus muuttunut täysin; jo viimeisinä aikoina ennen
Osumaa.
Henkilöitä
arvostettiin sen mukaan miten he kestivät totaalista mitääntekemättömyyttä,
eli minimoivat energiankulutuksensa.
Se oli
kyllä täysin mahdotonta muutamille luonteille mutta osa työskentelikin
itsensä hengiltä ääriolosuhteissa ja osa tällaisista jouduttiin
lopettamaan. Joku keskialueen todennäköisyystieteilijä on väittänyt,
että tulevan energia-aukon läpi - eli alueen, jossa ei ollut säteileviä
tähtiä tarpeeksi lähellä. Aluksen miehistöstä tulisi jäämään jäljelle
vain 15 ~ 22 tuhatta henkeä joka olisi vähemmän kuin suuressa
Osumassa suoranaisesti kuolleiden ihmisten luku.
Tämä oli
meidän neulansilmämme.
Osuma
suoranaisesti todisti, miten vähän me - ihmiskunta - voimme vaikuttaa
olevaan ja tulevaan.
Ensin piti
tärvellä joku planeetta, ja sitten ei mikään auttanut kun
jonkinlainen lohkare; vuori pyyhkäisi meiltä alemman läntisen siiven.
Ja miten! Kun oli havaittu tämä lohkare: pelottavan lähellä
antikatoamispistettä, laskettiin sen reitti ja aika ja kaikki mikä
siihen piti liittymän ja suunniteltiin siiven evakuointi.
Sitten
lohkareen piti olla jotenkin epämuodostuneen vuoren muotoinen: vuoren
huippu tuli sisään kuusi vuorokautta ennen laskettua aikaa....
Silloin
oli evakuointi parhaillaan menossa ja siivessä oli koko aluksen pääoma:
fyysisesti ja henkisesti kaikkein parhaat ihmiset; todellinen
geenipankki: tulevaisuutemme avain.. No...
Erikoishälytys
annettiin mutta van muutama tuhat henkeä ehti tulla pois, ennenkuin
tietokoneet itsesuojeluvaistonsa pakottamana sulkivat liittymäkuilujen
säteilyovet.
Niin.
Nekin olivat kuukausikaupalla murheellisia. ei mahtanut saada edes tärkeimpiä
raportteja aluksen tilasta ja Osuman aiheuttamista vaurioista.
Onhan siitä
jo kuusikymmentäkaksi vuotta mutta joskus aika ei tunnu lyhyeltäkään.
Onhan se silti tapahtunut minun elinaikanani. Ja täällä on silti
syntynyt neljä sukupolvea sitten Tellukselta lähdön.
Vaurioita
tietysti pyrittiin korjaamaan mutta niin paljon geneettistä
informaatiota oli hukkunut eikä mikään tietokoneitse tapahtuva
simulointi pysty korjaamaan vahinkoa. Onhan siinä takana kymmenien
tuhansien vuosien luonnollinen valinta ja sitten parin sadan vuoden
kiihdytetty ohjelmointi.
Mutta sen
jälkeen on tunnelma aluksella muuttunut. Nuorena poikana minäkin
liikuin paljon, olinpa jopa käynyt sittemmin tuhoutuneessa ja
poisrepeytyneessä alemmassa läntisessä siivessä.
Aavistin
ajoissa asennoitumisen muutoksen ja aloin tehdä tätä kammiota ajoissa
ja salassa.
Tutustuin
eri experttien aloihin; heidän käsityksiinsä inhimillisen olennon vähimmäisvaatimuksista
, kokosin käsitykseni kammion koosta ja rakenteesta sekä eri
varusteluista mitä oli tarpeen ja sain Osuman jälkeisinä vuosina ;
sekasortoisina aikoina kannettua tarpeet ja suoritettua asennukset ja
liitännät ja pääsin sisään kohta kun olosuhteet alkoivat kiristyä
huomattavasti. Ihmisten eläimellisyys alkoi tulla radikaalisti esille.
Onhan siitä
yli kolmekymmentä vuotta kun uskalsin viimeksi nukkua kammioni
ulkopuolella vaikka tulo ja meno ovatkin hyvin hankalia. aluksi kävinkin
aika usein ulkona vaikka silloin olikin riskinä jotkin ihmiset -
niinkuin se reaktorikeskuksen mutantti - mutta en ollut sopeutunut vielä
silloin sopeutunut pikku kolooni. Oleskeluaikani alkoivat pidentyä,
viikkoja, kuukausia ja niin edelleen.
Aluksi
siitä ulkona ramppaamisesta oli tosi hankaluutena etteivät peräaukko
ja virtsaputki tahtoneet oikein kestää sitä alituista sisäänvientiä
mutta myöhemmin aukko ainakin oli luutunut ettei siitä ole juuri
haittaa ja nyt olenkin pitänyt katetria neljätoista kuuta eikä
tulehdus ole juuri vaivaksi asti ollut..
Tietääkseni
jossain aluksella; joillain henkilöillä on niin suuret kammiot, että
siellä voi oikein istua tai maata mutta minä en halunnut tehdä sitä
niin vaikeasti, että toiset olisivat saaneet tässä tietää - tai
niin suurta, että se olisi saattanut löytyä jossain tilanteessa.
Nämä,
huhupuheitten mukaan, isojen kammioitten valmistuttajat olivat jopa käyttäneet
apuvoimia valmistaessaan niitä ja sitten vaitiolon varmistamiseksi
surmanneet auttajansa, mutta en tiedä tästä varmempaa..
Näillä
oli sitten on oikein tietysti vessat ja ties mitä mukavuuksia...
Olen kyllä
kerännyt kohtuullisen runsaat varastot eri hyödykkeitä mutta ne
tietysti vuosien mittaan tuntuvat toki kovinkin pieniltä. Olenkin
arvioinut, että viidentoista vuoden kuluttua on minun syytä tarkistaa
tilanne ja mahdollisesti lähteä hankkimaan lisäyksiä. Ehkä samalla
hoitaa toinen; paljon tärkeämpi velvollisuus kuin pysyä hengissä.
Nimittäin hakea ja löytää jostain vastakkaista sukupuolta oleva
ihminen ja varmistaa siten tulevaisuuteni ihmiskunnalle.
Mutta
onhan siihen aikaa. sekin pitää hoitaa niin, ettei siitä koidu
suurempia riskejä ennenkuin olemme valmiit. Ja jotenkin auttaa tulevaa
jälkeläistä alkuun.
Katseeni
harhailee tylsyyden partaalla monitorien ruuduissa. Meillä on vielä jäänteitä
biorytmistä ja muistona tuntijärjestelmä jostain ammoin menneestä
yhteiskunnasta. Sitä on kyllä järkeistetty binääritunneiksi mutta
nimike on vanha entinen. Onneksi klorofylliperustaisen mikroprosessorini
olen saanut opetetuksi valvomaan tyydyttävästi myös omaa
mukavuuttani ja turvallisuuttani; se kun veijari on niin itsekäs, mutta
tuntuu, että sille on tajunnut ymmärtänyt, että minun olemassaoloni
on on sille jotenkin hyödyksi joten taitaa hyöty olla
molemminpuolinen. Sillä saattaa olla parempi äärialueiden sietokyky
kuin minun elimistölläni. Ehkäpä siksi, että sen
solukkouusiutuminen on oleellisesti nopeampaa ja paremmin; järjellä
kontrolloitavissa.
Minähän
olen niin riippuvainen energiasta eli liipaisukynnykseni on valitettavan
korkealla energiatasolla.
Mutta eiköhän
se tästä sujune.
Arvelisin
aluksessa olevan vielä muutaman miljoonan ihmiskapasiteetti ja jostain
sen kyky selvitä kriisiajoista on mahdollisuuksien rajoilla. Omalta
osaltani olen nyt vain geenipankki mutta toivoisin joskus ennen
loppumistani vielä pääseväni hyödyntämään jonkun yhteiskunnan
henkistä pääomaa molemminpuolisesti. Silloin tehtäväni tulisi hyvin
täytettyä.
Mutta
laskeskelisin tässä vajaahappisessa ilmakehässä vielä jonkun neljä-
viisikymmentä vuotta selviäväni. Eiköhän siinä ole jo riittävästi...