Aikoinaan; aletaan vaikka 1600-luvulta, lääkäri kulki lääkärinlaukkuineen ympäri maakuntaa parantaen kykynsä mukaan kipeitä; sairaita ihmisiä.

Laukkuun mahtui rajallinen määrä välineitä ja ”droppeja” tauteihin.

Aikaa meni matkaamiseen ja ”työpisteet” olivat vähän sitä ja tätä tuvissa majoissa maakunnissa.

 

Tajuttiin.

Josko sairaat tulisivat; tuotaisiin lääkärin luo!

Lääkärille voisi olla paikka jossa potilaat hoidettiin; käsiteltiin asiaan tarkoituksenmukaisessa paikassa välineistöllä joka voi olla runsaampi kuin ”lääkärinlaukullinen”.

Siitä tuli sairastupa.

 

Sairastuvista ”kasvoi” hoitopaikkoja joita alettiin kutsua sairaaloiksi.

Joissa oli hoitotyö oli monin veroin helpompaa, kätevämpää, puhtaampaa ja tehokkaampaa oikeassa ympäristössä sekä paikan, varusteiden, lääkkeiden että avustavan henkilökunnan suhteen.

 

Tajuttiin myös, että ikääntyneet jotka eivät selvinneet kodissa; kodinomaisissa olosuhteissa voitiin järkevästi hoitaa samankaltaisissa laitoksissa joiden hoitotasovaatimukset eivät olleet yhtä suuret.

Rakennettiin vanhainkoteja.

---

 

Vanhainkoteja oli eri tasoisia ja -laisia.

Hyviä. Ja huonoja. Mutta niihin oli järjestetty 24/7/365,25 hoitovaste. Paikalla oli hoitoalan koulutettu ammattihenkilö tai useampia huolehtimassa vanhuuden sujumisesta. Kauniiseen loppuun asti.

 

Oli sosiaalinen ympäristö johon vanhus sai sisäistyä – samaistua oman luonteensa mukaisesti. Pääosin vanhusympäristössä on suurin piirtein saman ikäryhmän lapsuudessaan; nuoruudessaan kokeneita ihmisiä. Joiden kesken oli helppo kukin tavallaan muodostamaan ihmissuhteita kaltaistensa kassa.

Ei jäänyt yksin jos ei halunnut. Vanhuksella oli vaihtoehtoja ystävystyä. Hoitohenkilökunnalla oli/on yleensä paljon tekemistä – vähän aikaa jutella.

 

Tästä on kaunis esimerkki ”Opri” karjalaismummosta joka sopivasti tuo elämään hulinaa vanhainkotiin..

 

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2018/10/05/opri-on-inhimillisyyden-ja-sydamen-lammon-ylistysnaytelma

 

Aikamme asettaa vanhukset koneiston musertamisen kohteiksi.

Vanhusten ”hoito”laitokset on valjastettu taloudellisin perustein tuottamaan. Niille joilla on jo paljon...

Irvokkaasti ajattelen, että voitaisiin nopeuttaa päästämällä laitokset etuosallisiksi perintöön.

 

Toisaalla.

..on palattu hajasijoitukseen.

”Vanhuksen on parasta ja turvallisinta olla tutussa ympäristössään: kotonaan...”

Niin.

Onhan se niinkin – jonkin aikaa.

 

Tulee hänelle aika jolloin  vanhus jää dramaattisesti yksin.

Yksin: juokseva vanhusten hoito piipahtaa heilauttamassa oleellisimman kotiin ja kiirehtää seuraavan luo... Sama laulu; sama virsi: ei ole aikaa. Ei ole aikaa vanhukselle. Kunhan perustarve tulee toimitetuksi, ruoka, lääkkeet siisteys – miten kuten, niin ovi sulkeutuu. Maailma sulkeutuu seiniksi ympärille.

Joskus tuokaan ei toimi. Vanhus löydetään . . .

 

RIKOLLISET VANKILOISSAAN

 

..ovat herran huomassa.

Heidän olosuhteet laitoksissa ovat herraskaiset, tovereittensa, tilojensa, opintojen (sekä virallisten että epä..) virkistysmahdollisuuksiensa, viriketoimintojensa: saa palkkaa pientyötoimistaan sekä terveydenhoidon ja luonnollisesti ravitsemuksen että tarpeen mukaisen vaatetuksen sekä että viihdykkeiden, TV:t, voimistelu- urhelu- ja voimailuvaihtoehtojen kera.

Sekä käytöksensä mukaan lomia vapaudessa.

 

Voisiko rooleja vaihtaa vanhusten kanssa?

Joten.

Vanhainkodit on saatava takaisin. Vanhainkoteja saa ylläpitää kunta jolloin esisijainen tarkoitus ei ole voiton tuottaminen.

Muiden vanhuspalvelujen – onpa komea termi – valvonta on järjestettävä siten, ettei yksilökatastrofeja pääse syntymään; tapahtumaan.

 

Sillä: summa summarum – jokainen meistä elävistä vanhenee. Suurin osa päätyy vanhustenkäsittelyn piiriin.

Rahalla voi ostaa hyvän vanhuuden; rahalla ei voi ostaa nuoruutta...

 

Tehdään vanhuudesta inhimillinen, yksilöä kunnioittava lipuminen rajan yli...